Pääskyset löytävät suunnan, luku 12

Viimeistä novellinpätkää viedään, hui kuinka haikeeta :O! Kertokaa mitä piditte kokonaisuudesta, oliko esimerkiksi jotain suosikkikohtaa (tai mitä vaan muuta mielessä olevaa)? Oliko tämä mukavaa vaihtelua, vai olisiko voinut mieluummin jättää väliin? Omasta mielestäni tämä oli varsin jännittävä prosessi ja oli hauskaa kuulla, mitä ajatuksia novelli teissä lukijoissa herätti :).
     Aluksi oli vähän pelottavaakin, ja vaati aika lailla rohkeutta uskaltaa julkaista tekstiä. Sen eteen oli tehty nimittäin hurjasti töitä (kirjoitin novellia kokonaisen vuoden ajan välillä vähän enemmän ja välillä vähemmän aktiivisesti) ja osittain teksti oli myös hyvin henkilökohtaista.
     Nyt, kun novelli on julkaistu kokonaan ja koulukin alkaa muutaman päivän päästä, aion jättää blogin päivittämisen joksikin aikaa tauolle. Tauon pituudesta ei ole vielä tarkkaa ajatusta, mutta kun jossain vaiheessa tänne palaan, saattaa muutoksen tuulia olla edessä (?). Tähän voisin siis sanoa, että see you later (alligaterrr...), love you!

Kalajoen hiekoilta on tämä kuva, viikko sitten siellä loikoilin :D

Kun pääskyset lentävät vastatuuleen (linkki edelliseen lukuun: <3)

12. Luku

”Mitäs kaunokainen? Pelottaako?” kysyi liioitellun möreä ja selkeästi tekaistu ääni Nooran vasemmalla puolella. Hänet oli istutettu auton takaistuimelle ja ääni kuului niin läheltä Nooran korvaa, että hän tunsi lämpimän ilmavirran kutittelevan valtoimenaan lainehtivia hiuksiaan. Samassa Noora tunnisti puhujan äänen, ja hän joutui pidättelemään hymyä. Hänen ajatuksensa askartelivat kutkuttavan jännittävien ajatuksien parissa. Minne häntä oltiin viemässä? Mitä siellä tapahtuisi? Ja ennen kaikkea, keitä muita autossa oli? Kukaan muu ei ollut avannut suutaan matkan aikana, kuin se muka-möreä-ääninen mies, jonka nimen Noora arveli tietävänsä. Noora hipelöi mekkonsa rimpsuja, taitteli ja rullaili niitä, availi uudestaan. Löyhytteli helmaa ja hiuksiaan tuntien samalla itsensä hölmöksi istuessaan siinä silmät sidottuina. Entä jos kaikki autossa olijat tuijottivat häntä. Ajatuksesta nolostuneena hän jähmettyi, kunnes hetken päästä aloitti uudestaan liikehdintänsä entistä suurieleisemmin. Hän ei kerta kaikkiaan voinut pysyä aloillaan!

      ”Nonniin, nyt olisi sitten aika nousta, Nooraseni”, muka-möreä-ääninen mies sanoi. Hymy kuulsi hänen äänestään, eikä Noora voinut olla punastumatta, kun miehen kädet tarttuivat tiukemmin auttaakseen hänet ulos autosta. He lähtivät kävellen eteenpäin. Korkokengät kopisivat. Naisia, tai tyttöjä, oli mukana ainakin kaksi kappaletta, Noora ajatteli ja kihelmöinti niskassa tiivistyi. Hänet ohjattiin istumaan johonkin sopivan pehmeälle. Samat karheat kädet riisuivat hitaasti huivin Nooran silmiltä. Noora huokaisi syvään nähdessään paikan, jossa istui, ja seuralaisensa: sama espanjalaistyylinen ravintola, missä he olivat olleet äitinsä kanssa, ja samassa pöydässä hänen kanssaan istuivat äiti, Taneli, Anna ja Juha. Heidän vieressään seisoi Ricardo valmiina ottamaan tilaukset.

      ”Voi ei teitä, ihanaa!” Noora kuuli oman äänensä värisevän ihmeellisen kimeänä. Hän räpytteli silmiään ja hymy leveni koko ajan hänen kasvoillaan. ”Me haluttiin yllättää sut, kun sä olet viime aikoina ollut aika surullisen oloinen. Mä voin sanoa meidän kaikkien puolesta, että me ollaan oltu niin tolloja, että haluttiin hyvittää kaikkea. Ja silloin, kun sä ryntäsit Tanelille, ja mä olin siellä, se ei ollut sitä, mitä sä luulit. Me suunniteltiin koko ajan tätä. Toivottavasti sä voit antaa meille anteeksi”, Anna sanoi lohduton ilme kasvoillaan äänensä hiipuessa kuiskaukseksi. ”Mä olen ollut aika typerä itsekin, täytyy myöntää” Noora sanoi ja taputti Annan kämmenselkää haluttomana käsitellä aihetta juuri nyt, kesken ihanan yllätyksen. Äiti ja Taneli hymyilivät kumpikin anteeksipyytävästi pöydän molemmin puolin.

      Juomat tulivat hetken kuluttua komeiden koristeiden saattelemana. Nooran aikoessa tilata itselleen raikasta salaattia muut pistivät vastaan. ”Hei, tänään on sun syntymäpäivä! Tilaa jotain erikoista ja kallista, jotain ihan kreisiä!” Anna intoili ja heilutteli käsiään. ”Sinuunhan tämä espanjalainen kulttuuri-ilmasto nopeasti tarttuu!” Noora hihitti. ”Sä olet ihan kuin jostain Serranon perheestä!” Hilpeä ilmapiiri tarttui pian muihinkin, ja kohta nauru raikui pitkin rantaa. Taneli laski käsivartensa rennosti Nooran harteille, ja Noora punastui äidin vinkatessaan hänelle silmää. ”Vai että ystäviä”, hän kuiskasi suupielestään ja kohotti kulmakarvojaan tietäväisen näköisenä Tanelin keskittyessä keskusteluun sopivasta juomavaihtoehdosta Ricardon kanssa.

       ”Mä taidan sitten ottaa kanaa curryvadelmakastikkeella, riisillä ja keitetyillä vihanneksilla”, Noora päätti lopulta muiden jo päätettyä ajat sitten. ”Mainio valinta! Se on sopivan täyteläistä sinun kaltaisellesi sievälle nuorelle tytölle”, Ricardo lirkutteli suu leveässä hymyssä. Noora purskahti nauramaan heti Ricardon mentyä. Anna oli nauranut käsivarteensa jo hetken aikaa. ”Äiti ei ihme, että sä käyt täällä nykyään ihan yhtenään!” Noora kiusoitteli puolestaan äitiään tökkien tätä sormellaan. Häntä nauratti, kun äiti punastui nuoren tytön lailla. Hetken aikaa äiti näyttikin Noorasta ihan nuorelta tytöltä huolellisine meikkeineen, avokaulaisessa kesämekossaan.

      Koko aterian ajan Noora kehui lakkaamatta annostaan. Milloin hyvää oli tuoksu, milloin vadelmat kastikkeessa maistuivat aivan siltä, kuin ne olisi joku käynyt takapihalta poimimassa. Toisten ihmeeksi Noora söi koko lautasen tyhjäksi ja sanoi haluavansa jälkiruokaakin. ”Mä en ole nähnyt Nooran syövän koko lautasellista ruokaa varmaan viimeiseen viiteen vuoteen!” Anna taivasteli Nooran tutkiessa jälkiruokalistaa kieli hitaasti huulia kiertäen. Hän päätyi valkosuklaamousseen ja vinkkasi Ricardon luokseen. Hetken päästä Ricardo ilmestyi takaisin mukanaan korkeassa astiassa muhkea valkosuklaamousse ja vaaleanvihreä kirjekuori. Nooran suu loksahti hämmästyksestä raolleen. Mitä yllätyksiä oli tulossa vielä?

      ”Avaa se jo! Me ei malteta odottaa enää!” Anna hihkui ja pyöri tuolillaan. ”Se on vähän niin kuin meiltä kaikilta, toivottavasti sä tykkäät siitä”, äiti hymyili levottomasti ja hänen ilmeestään näki jännityksen. ”Me ajateltiin, että sä nauttisit rentouttavasta lahjasta”, Taneli hymisi ja hiveli salaa Nooran selkää. Kirjekuoressa olisi varmaan joku lahjakortti kuumakivihierontaan tai jalkakylpyyn tai jonnekin. Kirjekuoreen saattaisi mahtua myös muutama liuska kynsitarroja, kynsiä koristellen hän usein rentoutui myös. Noora hiveli kuorta hitaasti punniten vaihtoehtoja. ”Avaa!” Anna hoki yhä uudestaan, kunnes Noora viimein repäisi kuoren auki. Hän veti ulos lahjakortin luksuskylpylään. ”Voi ei, voi ei! Ihanaa! Eikä, ette te voi olla näin kilttejä! En edes halua kysyä kenen idea tämä on ollut, koska -!” Noora hehkutti pompahdellen tuolillaan. ”Hotellihuone on varattu viikon päähän. Anna voi kyllä tulla mukaan, jos haluat”, äiti hymyili ja nauroi vuorotellen.

      ”Olipa ihana ilta! Tämä kuulostaa kauhean kliseiseltä, mutta mä en mitenkään voi kiittää teitä kaikkia tarpeeksi”, Noora huokaili heidän ajaessaan autolla takaisin kaupungin toiselle laidalle. Oli helpotus tehdä sovinto, Noora ajatteli. He veivät ensin Annan kotiinsa ja halasivat pitkään ennen kuin Anna kääntyi mennäkseen sisään. Oli jo vähän viileää, kun aurinko kääntyi laskuun kevyen tuulenvireen hipoessa tyttöjen selkiä. Sitten he muut ajoivat omaan lähiöönsä. Noora hyppelehti sisään ja asetteli lahjakortin kuoressaan huolellisesti työpöydälleen. ”Hyvää yötä rakas, kello on jo paljon ja mulla on huomenna aamuvuoro”, äiti sanoi ja silitti Nooran hiuksia. ”Ei se mitään, kohta meillä on viikonloppu aikaa pelkkään rentoutumiseen!” Noora halasi äitiään. Hän hiippaili itsekin huoneeseensa ja jätti ikkunan auki. Hän makasi valveilla hiljaa ja pitkään leppeän tuulen leyhäytellessä pitsiverhoja Nooran huoneessa. Noora nousi sängystään ja hiipi äänettömästi ikkunaan. Oli ihanaa, että kaikki oli taas kunnossa, hän huokaisi mielessään. Tällä hetkellä mikään ei voisi olla paremmin.

Pinkkejä ilmapalloja, luku 11

Kun pääskyset lentävät vastatuuleen (linkki edelliseen lukuun: <3)

11. Luku

Noora istui kotinsa pikkuruiselle takapihalle asetetulle aurinkotuolille, jossa oli pullea pehmuste. Baden-Baden –tuolille, kuten äiti sanoisi, Noora hymyili toisella suupielellään. Pehmuste oli kuosiltaan vanhanaikainen. Noorasta sen sininen ja kulunut kangas oli ruma, ja se sai hänet nyrpistämään nenäänsä joka kerran, kun hän istuutui. Pienelle pöydälle tuolin viereen Noora oli tuonut kuplivan kivennäisvesilasillisen, jossa jääpalat kolisivat lasin reunoihin.

      Noora siveli tuoreen muotilehden kantta. Häntä kutkutti päästä lukemaan se heti kannesta kanteen, mutta hän viivytteli tahallaan säilyttääkseen tunteen hitusen pidempään. Viimein hän tiesi mitä halusi lukion jälkeen tehdä, hän jatkaisi muotialalla. Tavalla tai toisella hän nousisi huipulle, eikä olisi enää muiden varjossa, kiltti seinäkukkanen. Noora luki lehteä silmät loistaen. Hän oli niin syventynyt intohimoonsa, ettei huomannut ohitse liian lujaa ajavia autoja. Useimmat niistä olivat pieniä ja vanhoja, osa ruostuneitakin. Annan kotikadulla sen sijaan törmäsi useammin kiiltäviin Audeihin. Päästyään loppuun hän käänteli lehteä moneen kertaan nähdäkseen sen seuraavan ilmestymispäivän. Hän saisi uuden luettavakseen juuri sopivasti syntymäpäiväkseen!

     Nooraa mietitytti. Hänellä oli riitaa melkein kaikkien läheistensä kanssa, eikä hän uskonut kenenkään muun edes huomioivan hänen syntymäpäiväänsä. No, enhän mä mitään menetä, vaikka kukaan ei tulisikaan mua onnittelemaan silloin, Noora ajatteli. Hän halusi sysätä katkeruuden mielestään taka-alalle. Hänhän oli jo melkein nainen, ei kai sen ikäinen enää mitään ilmapallojuhlia kaivannutkaan, eikö niin? Silti varmuudeksi Noora merkkasi päivän kalenteriinsa, siihen oli enää pari viikkoa.

      Noora kuljeskeli kaupungilla ja etsi vaatetta itselleen syntymäpäivälahjaksi. Hän tiesi mitä halusi: kukkakuvioisen maksimekon ohuilla olkaimilla ja liehuvalla helmalla. Kuitenkin hän tarttui kerta toisensa jälkeen niittivöihin ja pääkallokuvioisiin paitoihin ihastellen niiden ronskia asennetta. Rehellistä rockmeininkiä. Lopulta hän käveli kassalle kainalossaan juuri sellainen mekko, mistä unelmoi. Lisäksi hän oli valinnut ohuen kaksiosaisen niittivyön, jonka osat menivät ristiin. Noora ei tiennyt milloin sitä käyttäisi, mutta ei voinut vastustaa houkutusta. Äiti menisi yövuoroon, Noora muisti, joten hän jäi vielä hetkeksi pyörimään kaupungille välttääkseen kohtaamisen. Lopulta hän suunnisti järvenrannassa kulkevaa kapeaa hiekkatietä pitkin omaan lähiöönsä.

     

      Noora sipaisi huuliinsa korallin väristä kiiltoa ja lisäsi kevyesti ripsiväriä. Meikkaaminen oli pitkän tauon jälkeen haparoivaa. Hän ei ollut viitsinyt edes puuteroida kasvojaan koko kesänä. Tänään oli kuitenkin hänen syntymäpäivänsä, ja vaikka Noora ei ollut kutsunut ketään hän halusi tuntea itsensä sieväksi. Noora suihkaisi päälleen kevyttä ja vaniljaista tuoksua ja puki liehuvahelmaisen mekon päälleen. Hän katsoi itseään peilistä ja oli tyytyväinen näkemäänsä. Hänen hymyssään pilkahti pieni ilkikurisuus, kun hän käveli kaapilleen hakemaan niittivyötä. Hän veti vyön lanteilleen mekon päälle ja meni uudestaan peilille. Noora rypisti kulmiaan. Vähän ehkä outoa, Noora pureskeli mietteliäänä huultaan. Hetken katseltuaan itseään, niittivyö kukkamekon kanssa alkoikin näyttää hänestä kummallisuudessaan tyylikkäältä ja päätti pitäytyä asussa iloisena siitä, että oli uskaltautunut ottamaan riskin. Ehkä kaikkea kiltteyttä ei tarvitsisikaan hävittää? Ilta-aurinko houkutteli Nooran pihalle. Hän suunnisti taloyhtiön keinuun, joka oli tarkoitettu sen lapsiasukkaille, mutta kaikki lapset olivat jo menneet sisään.

     Hymy viipyili Nooran kasvoilla ja hän keinutteli hiljalleen. Noora ei muistanut, milloin oli viimeksi ollut oikeasti vilpittömän iloinen. Tuntui kuin koko kesän hän olisi vain kulkenut kuin sumussa, suupielet alaspäin, silmät ilmeettöminä tuijottaen. Nyt hänen sisällään kupli ilo, jonka hän toivoi kestävän. Voi kunpa tämä ei haihtuisi, hän ajatteli sulkien silmänsä. Juuri saatuaan ajatuksensa loppuun joku tarttui takaapäin hänen käsiinsä samalla, kun joku esti häntä näkemästä sitomalla silmien eteen liinan. Nooran suu ammotti aukinaisena valmiina ulos pyrkivään huutoon, mutta kirkaisu takertui jonnekin hänen kurkkuunsa. Sen sijaan sieltä purkautui katkonaista hengen haukontaa, suupielien vuoroin rentoutuessa ja jännittyessä uudelleen kireiksi. Hän oli kauhusta jäykkä, kun lujat ja lihaksikkaat, karheiksi ahavoituneet käsivarret kantoivat häntä kevyesti pois kotitalonsa pihalta.