Kun pääskyset lentävät vastatuuleen (linkki edelliseen lukuun: <3)
11.
Luku
Noora istui kotinsa pikkuruiselle
takapihalle asetetulle aurinkotuolille, jossa oli pullea pehmuste. Baden-Baden –tuolille,
kuten äiti sanoisi, Noora hymyili toisella suupielellään. Pehmuste oli
kuosiltaan vanhanaikainen. Noorasta sen sininen ja kulunut kangas oli ruma, ja se sai hänet nyrpistämään nenäänsä joka kerran, kun hän istuutui.
Pienelle pöydälle tuolin viereen Noora oli tuonut kuplivan kivennäisvesilasillisen,
jossa jääpalat kolisivat lasin reunoihin.
Noora siveli tuoreen muotilehden kantta.
Häntä kutkutti päästä lukemaan se heti kannesta kanteen, mutta hän viivytteli
tahallaan säilyttääkseen tunteen hitusen pidempään. Viimein hän tiesi mitä
halusi lukion jälkeen tehdä, hän jatkaisi muotialalla. Tavalla tai toisella hän
nousisi huipulle, eikä olisi enää muiden varjossa, kiltti seinäkukkanen. Noora
luki lehteä silmät loistaen. Hän oli niin syventynyt intohimoonsa, ettei
huomannut ohitse liian lujaa ajavia autoja. Useimmat niistä olivat pieniä ja vanhoja, osa ruostuneitakin.
Annan kotikadulla sen sijaan törmäsi useammin kiiltäviin Audeihin. Päästyään
loppuun hän käänteli lehteä moneen kertaan nähdäkseen sen seuraavan
ilmestymispäivän. Hän saisi uuden luettavakseen juuri sopivasti
syntymäpäiväkseen!
Nooraa mietitytti. Hänellä oli riitaa melkein kaikkien läheistensä
kanssa, eikä hän uskonut kenenkään muun edes huomioivan hänen syntymäpäiväänsä.
No, enhän mä mitään menetä, vaikka kukaan ei tulisikaan mua onnittelemaan
silloin, Noora ajatteli. Hän halusi sysätä katkeruuden mielestään taka-alalle.
Hänhän oli jo melkein nainen, ei kai sen ikäinen enää mitään ilmapallojuhlia kaivannutkaan,
eikö niin? Silti varmuudeksi Noora merkkasi päivän kalenteriinsa, siihen oli
enää pari viikkoa.
Noora kuljeskeli kaupungilla ja etsi vaatetta
itselleen syntymäpäivälahjaksi. Hän tiesi mitä halusi: kukkakuvioisen
maksimekon ohuilla olkaimilla ja liehuvalla helmalla. Kuitenkin hän tarttui
kerta toisensa jälkeen niittivöihin ja pääkallokuvioisiin paitoihin ihastellen
niiden ronskia asennetta. Rehellistä rockmeininkiä. Lopulta hän käveli kassalle
kainalossaan juuri sellainen mekko, mistä unelmoi. Lisäksi hän oli valinnut
ohuen kaksiosaisen niittivyön, jonka osat menivät ristiin. Noora ei tiennyt
milloin sitä käyttäisi, mutta ei voinut vastustaa houkutusta. Äiti menisi
yövuoroon, Noora muisti, joten hän jäi vielä hetkeksi pyörimään kaupungille
välttääkseen kohtaamisen. Lopulta hän suunnisti järvenrannassa kulkevaa kapeaa
hiekkatietä pitkin omaan lähiöönsä.
Noora sipaisi huuliinsa korallin väristä
kiiltoa ja lisäsi kevyesti ripsiväriä. Meikkaaminen oli pitkän tauon jälkeen haparoivaa.
Hän ei ollut viitsinyt edes puuteroida kasvojaan koko kesänä. Tänään oli
kuitenkin hänen syntymäpäivänsä, ja vaikka Noora ei ollut kutsunut ketään hän
halusi tuntea itsensä sieväksi. Noora suihkaisi päälleen kevyttä ja vaniljaista
tuoksua ja puki liehuvahelmaisen mekon päälleen. Hän katsoi itseään peilistä ja
oli tyytyväinen näkemäänsä. Hänen hymyssään pilkahti pieni ilkikurisuus, kun
hän käveli kaapilleen hakemaan niittivyötä. Hän veti vyön lanteilleen mekon
päälle ja meni uudestaan peilille. Noora rypisti kulmiaan. Vähän ehkä outoa,
Noora pureskeli mietteliäänä huultaan. Hetken katseltuaan itseään, niittivyö
kukkamekon kanssa alkoikin näyttää hänestä kummallisuudessaan tyylikkäältä ja
päätti pitäytyä asussa iloisena siitä, että oli uskaltautunut ottamaan riskin.
Ehkä kaikkea kiltteyttä ei tarvitsisikaan hävittää? Ilta-aurinko houkutteli
Nooran pihalle. Hän suunnisti taloyhtiön keinuun, joka oli tarkoitettu sen
lapsiasukkaille, mutta kaikki lapset olivat jo menneet sisään.
Hymy viipyili Nooran kasvoilla ja hän keinutteli hiljalleen. Noora ei
muistanut, milloin oli viimeksi ollut oikeasti vilpittömän iloinen. Tuntui kuin koko kesän hän
olisi vain kulkenut kuin sumussa, suupielet alaspäin, silmät ilmeettöminä
tuijottaen. Nyt hänen sisällään kupli ilo, jonka hän toivoi kestävän. Voi kunpa
tämä ei haihtuisi, hän ajatteli sulkien silmänsä. Juuri saatuaan ajatuksensa
loppuun joku tarttui takaapäin hänen käsiinsä samalla, kun joku esti häntä
näkemästä sitomalla silmien eteen liinan. Nooran suu ammotti aukinaisena valmiina ulos pyrkivään huutoon, mutta kirkaisu takertui jonnekin hänen kurkkuunsa. Sen sijaan sieltä purkautui katkonaista hengen haukontaa, suupielien vuoroin rentoutuessa ja jännittyessä uudelleen kireiksi. Hän oli
kauhusta jäykkä, kun lujat ja lihaksikkaat, karheiksi ahavoituneet käsivarret kantoivat häntä kevyesti pois kotitalonsa pihalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti