Harvinaisen aurinkoinen päivä Bournemouthissa |
8.
Luku
Ovikello soi useita kertoja ennen
kuin Noora kuuli sen. Hän punastui itsekseen. Kuinkahan kauan siellä oli
jouduttu odottamaan? Noora vetäisi nopeasti päälleen kulahtaneen hupparinsa,
hänellä kun oli ollut kirjastoreissun jälkeen päällään vain jo harmaantunut
valkoinen toppi, joka oli sekin niin kulunut, että kuulsi läpi. Olisi noloa
mennä avaamaan ovi, jos paidan alta loistaisivat pilkulliset Snoopy-rintsikat.
Noora kipitti lyhyin askelin ovelle ja
yritti rynkyttää sitä auki. Mikä hitto sitäkin tänään vaivasi? Lopulta ovi
aukeni vauhdikkaasti ja Noora horjahti sen takana seisseen miehen päälle.
”Perhana, anteeksi kauheasti, kun mä tällä lailla kompuroin”, Noora sanoi
käheästi ja veti hiuksia kasvoiltaan. Sitten hänen sydämensä jätti muutaman
lyönnin väliin ja yritti sitten saada menetyksensä kiinni alkamalla takoa hurjasti.
Hän seisoi vastapäätä, vain muutaman sentin päässä, Tanelia, jonka kasvoilla
oli yhtä hämmästynyt ilme kuin hänellä itsellään. Sitten Tanelin suu levisi
isoon hymyyn ja hän alkoi nauraa. ”Ai sinäkö asut tässä? Aika erikoinen
musiikkimaku, en olisi susta uskonut! Mä muutin kesän alussa tuohon naapuriin,
mutta miten me ei olla voitu nähdä toisiamme?” Noora rentoutui, kun Taneli oli
kuin olikin muistanut hänet. Hän oli ollut päättäjäisillan jälkeen aivan varma,
että ei törmäisi Taneliin enää koskaan ja surrutkin sitä vähän. Hän oli
tuntenut itsensä ihan pikkutytöksi Tanelin rinnalla ja arvellut, että Tanelista
Noora oli vain mukavaa seuraa yhdelle illalle. ”Ööm, tuota.. mä en ehkä
haluaisi puhua siitä.. tai no oikeastaan haluaisin, mutta enhän mä sulle voi
ruveta kauheasti selittelemään mun omia ongelmiani. Tai siis ei mulla nyt
mitään suurempia ongelmia ole, mä vaan olen ollut niin hukassa viime aikoina ja
-”, Noora puhua pulputti kunnes Taneli tarttui häntä ranteesta. ”Voisitkohan sä
ensin vaikka nostaa varpaasi mun omien päältä, niin kerro sitten kaikki ihan
rauhassa. Sä näytät aika kamalalta, milloin sä olet viimeksi syönyt tai käynyt
kunnolla pihalla?” Noora nolostui. Hän ei ollut tajunnut seisovansa niin
lähellä. Sitten häneen iski valtava hellyyden puuska. Millainen mies huomaa
heti, kun naisella ei ole kaikki kohdallaan? Olikohan Taneli homo? Vaikka ei se
siltä kyllä muuten vaikuttanut. Ihan kuin nallekarhu, Noora ajatteli.
”Kuule, haluaisitkohan sä tulla meille
vähäksi aikaa istumaan, vai onko sulla kiire?” Noora kysyi ja hämmästyi itsekin
omaa rohkeuttaan. ”Totta kai mä voin tulla, jos se vaan sopii”, Taneli hymyili.
Noora kertoi äitinsä olevan töissä, eikä hän luultavasti palaisi hetkeen, joten
Tanelin vierailu sopi Nooralle mainiosti. Lisäksi hän kaipasi seuraa pitkästä
aikaa, vaikka yleensä viihtyikin hyvin yksin. Noora keitti teetä ja kananmunia,
pilkkoi kurkkua ja tomaattia lautaselle ja käski Tanelin istua pöytään
odottamaan. Noora otti yläkaapista vielä muutaman servietin ja taiteltuaan ne
istui Tanelia vastapäätä. Taneli halkaisi jo sämpylää leipäveitsellä.
”No niin. Kerropa Taneli-sedälle mikä
meidän pikku Nooralla on huolenaiheenaan?” Taneli sanoi lämpimällä äänellä,
taputti Nooran kämmenselkiä ja tuijotti Nooraa silmiin koiranpentukatseella.
Noora purskahti hersyvään nauruun. Lopulta Noora kokosi itsensä ja alkoi puhua
kaikista mieltään painaneista asioista, vaikka ei itsekään tiennyt, miksi
luotti edessään istuvaan nuoreen mieheen, jonka oli nähnyt vain kerran aiemmin.
Pikkuhiljaa Nooran vatsaan pesiytynyt möykky alkoi sulaa. Noora hämmästyi,
kuinka paljon ajatuksia hänen suustaan pulppusikaan. Hän kertoi äidistään,
heidän nihkeästä suhteestaan ja siitä, kuinka äiti oli aina väsynyt ollessaan kotona.
Noora kertoi tilanteestaan Annan kanssa ja pelostaan, että ei voisi enää
koskaan jakaa yhteisiä hetkiä tämän kanssa. Noora piti pienen tauon päästessään
kaikkein arimpaan kohtaansa. Hän voiteli vielä yhden sämpylän puolikkaan. Hän
ei ollut tajunnutkaan, kuinka nälkäinen oli.
Nooran viivytellessä Taneli hymyili rohkaisevasti ja sanoi: ”Noora, mä
näen kyllä, että sulla on vielä jotain sydämelläsi. Turha sun on sitä
peitellä.” Noora puraisi poskeensa. ”En mä oikeasti kuuntele sellaista musaa,
mitä sä kuulit seinän läpi.” Noora ei tiennyt, miksi aloitti juuri musiikista,
mutta ei jäänyt miettimään sitä, vaan jatkoi. ”Mä olen aina ollut ihan kamalan
kiltti. Liian kiltti. Kun mä olin pieni, iskä ja äiti olivat vielä yhdessä. Mä
muistan, että äiti oli aika väsynyt jo silloin, mutta se kuitenkin luki mulle
illalla ja leipoi pullaa mun synttäreille. Iskää mä pelkäsin joskus, vaikka
kyllä me silloin tällöin käytiin yhdessä puistossa ja sellasta. Mä muistan
yhden kesän, kun me käytiin Lintsillä ekan kerran. Iskä osti mulle hirveen ison
vaaleenpunasen hattaran ja söi sen loppuun, kun mä en pystynyt. Se oli aika
jännää, koska aina jos en jaksanut syödä ruokaa loppuun tai kaaduin pihalla ja
rikoin housun lahkeen tai jotain muuta ihan yhtä turhaa, niin iskä tukisti mua.
Joskus se löikin ja mulla oli usein käsivarret mustelmilla, kun iskä retuutti
mua kylpyhuoneeseen kuritettavaksi. Niinä hetkinä äiti ei ollut koskaan kotona
ja aluksi se ei edes tajunnut, kun mä valehtelin pudonneeni puusta tai jotain.
Mä en uskaltanut kertoa äidille iskästä.
Mä pelkäsin, että se rankaisee mua siitäkin. Mä en muista ihan tarkkaan, että
miten äiti sitten alkoi epäillä jotain, mutta mä olin viiden vanha, kun äiti
otti eron. Sen jälkeen se ei jaksanut lukea mulle enää satuja, mutta mä olin
onnellinen, kun vain sain olla pelkäämättä, että kohta mua taas satutetaan. Mä
olin oppinut olemaan ihan kiltisti, usein vain piirtelin omassa huoneessani ja
varoin puhumasta liikaa. Se, että iskä katosi kuvioista, ei muuttanut sitä ja
äiti yritti saada mua ulos kuorestani, mutta ei se onnistunut. Mä luulen, että
kun mä olin ala-asteella, äiti oli varmaan masentunutkin. Se vaihtoi työpaikkaa
useamman kerran, mutta aina parin viikon jälkeen se vaipui taas sellaiseen
horrokseen. Ei se muistanut laittaa mulle ruokaa, mutta mä olin silloin vain
kiitollinen, koska mulle oli aina syöminen niin vaikeata. Mutta joka
tapauksessa nyt mä olen vähän yrittänyt päästä tästä kiltin tytön roolista ja
kuoresta eroon. Mä luulin, että mua satuttaa vaan enemmän, jos en uskalla sanoa
koskaan vastaan. Nyt mä huomaan, että mua satuttaa yhtä paljon olla muka-kovis.
Mulla ei ole enää yhtään ystäviä, enkä mä tällä menolla saa niitä edes siellä
uudessa lukiossa.” Taneli nosti kätensä kuivatakseen
Nooran kyynelistä märän posken. Samassa ulko-ovi kolahti. ”Moi Noora, mä tulin
jo!” äidin ääni kuului kirkkaana eteisestä.
Nää novellit on vaan niin hyviä, ei voi muuta sanoa :-) Toivottavasti sulla on ollu hauskaa siellä kielimatkalla ! Kauanko sä siellä vielä viivytkään? Odottelen jo innoissani kuvia sieltä sun matkaltasi nimittäin:)
VastaaPoistaHihii kiitos! :) Mulla on ollut varsin hauskaa täällä, mutta huomenna (torstai) se riemu sitten päättyykin, kun lento Lontoosta Helsinkiin lähtee noin neljän aikoihin iltapäivällä. Huh, on tässä on koti-ikävää sen verran, että ei harmita MELKEIN yhtään :D
PoistaAiniin viisas minä, munkin piti ilmottaa että innoissani oon ahminut novelliasi jokaisen uuden julkaisun myötä, tajusin juuri että ethän sä sitä voi tietää kun en oo tajunnut mitään kommentoida :-D :-D
VastaaPoistanyt ei tule tarkempaa palautetta kuin että kaikki toimii edelleen aivan älyttömän hyvin ja oon ihan koukussa noiden lukemiseen! :D
Tervetuloa huomenna kotoiseen Suomeen! :-)
Hahaa kiitti kovasti :D Kyllä mä tänne jo varsin mielelläni palasin :)
Poista