Eminem stereoissa, luku 7

Blogin päivittely saattaa jäädä tähän novellin pätkien julkaisuun, mutta kuulumisia pyrin kirjoittamaan :). Nyt, kun olen jo jossain määrin sopeutunut tänne ja isäntäperhe on kovan yrityksen seurauksena muuttunut hitusen seurallisemmaksi, reissu tuntuu varsin mukavalta. Tänä iltana on vuorossa reissun toinen disco, jossa on oppilaita muiltakin kielikursseilta, ympäri maailmaa! Kunnon Bournemouth ja Pariisi -postaukset toteutan, kun pääsen reissusta kotiin :).

Kun pääskyset lentävät vastatuuleen (linkki edelliseen lukuun: <3)

7. Luku

Mustat farkut ja tennarit, tummanharmaa takki. Hiukset pörrössä ja tumma silmämeikki. Noora katsoi itseään peilistä tyytyväisenä. Hän nosti maasta muovikassin, jossa oli muutama kirja. Ne pitäisi viedä kirjastoon nyt, vaikka satoi. Vaikka hän oli vakaasti päättänyt olla olemasta kiltti, hän ei silti ollut tyhmä. Miksi hän ottaisi tahallisesti ylimääräistä maksettavaa jostain typeristä kirjaston kirjoista?
   Noora ei juuri ollut käynyt kaupungilla kesän aikana. Hän oli pysynyt tiiviisti kotosalla, vaikka pitkästyi päivä päivältä enemmän. Punainen Nopsa allaan Noora kiisi kirjastoa kohti. Hän vei kirjat palautustiskille, mutta tapojensa vastaisesti hän ei suunnannutkaan kohti uutuuskirjojen hyllyä vaan meni levyosastolle. Jotain punkkia tai raskasta rockia, Noora mietti. Uskaltaisikohan hän ottaa jopa heavyä? Noora valitsi Reckless Loven uusimman, ja Eminemin muutamien vuosien takaisen rap-levyn. Nooran sieraimet värähtivät, hän oli aina inhonnut rap-musiikkia, mutta ajatteli sen olevan tarpeeksi härskiä sanoituksiltaan. Noora kiersi hyllyn toiselle puolelle vilkuillen levyjen takakansiin painettujen kappaleiden nimiä. Noora ei ollut kuullut yhdestäkään.

     Yhtäkkiä hän törmäsi johonkuhun. Hän mutisi hiljaa muutaman äkeän sanan ja nosti sitten hitaasti katseensa. Anna. Kireässä ponnarissaan ja kasvoillaan kevyt utuinen meikki.  ”Mitä vittua sä siinä ihmisten tien tukkeena seisot?” Noora sanoi. Hän oli tarkoittanut äänensä voimakkaaksi mutta kuulikin pettymyksekseen vain oman, tutun pehmeän ja hiljaisen äänensä. Kiroilu ei sopinut siihen. Hän otti kasvoilleen halveksivimman ilmeensä korvatakseen äänen luoman uskottavuuden puutteen. Anna nuolaisi huuliaan ja tuijotti Nooraa silmät selällään ja suu raollaan. Ikuisuudelta tuntuneen hetken jälkeen hän lopulta hän sulki suunsa ja Noora näki, kuinka kyynel valui hiljaa Annan poskelle. Anna olisi selvästi ollut valmis sopimaan. Noora puraisi huultaan, aikoi sanoa jotain, mutta kääntyi, otti muutaman juoksuaskeleen ja polki kotiinsa niin lujaa kuin pystyi.

     Hengästyneenä ja hikisenä hän heitti takkinsa naulakkoon ja sulkeutui omaan huoneeseensa. Kohta Nooran stereoista kuului räjähtävää rockia. Naapurin uusi asukas sulki silmänsä ja huokaisi. Täällähän piti olla hiljaiset naapurit, mies ajatteli turhautuneena ja avasi tietokoneensa uudelleen. Hetken selailtuaan hän pysähtyi hetkeksi. Olisiko tuossa tarpeeksi rauhallinen kaksio?

      Hetken asuntoja selailtuaan mies päätti kuitenkin ensin huomauttaa naapuriaan. Ei pitänyt tehdä liian hätäisiä päätöksiä. Hän huusi poikaansa, joka pelasi tietokonepeliä huoneessaan. ”Hei, voisitko huikata naapurille, että laittaisi vähän pienemmälle tuota volyymia!” Poika veti jalkaansa suosikkihousunsa, haalistuneet ruskeat samettihousut. Päälle vielä puhdas ruudullinen flanellipaita, ja poika lähti naapurin ovelle. Poika oli oppinut naapurinkesytystaktiikan mummoltaan, joka oli myynyt maatilansa ja muuttanut kaupungin sykkeeseen vanhempiensa kuoltua nuorina. Mummo oli kuitenkin kyllästynyt naapureiden meluamiseen ja kokeillut useita eri keinoja saadakseen heidät hiljaiseksi. Lopulta mummo oli todennut kohteliaan, henkilökohtaisen huomauttamisen parhaimmaksi ja välittänyt tiedon ensin tyttärelleen, joka oli jakanut sen poikansa kanssa. Poika oli todennut sen yhä tehoavaksi, vielä yli puoli vuosisataa myöhemmin.