Tuulen suunta kääntyy, luku 4

Kun pääskyset lentävät vastatuuleen (linkki edelliseen lukuun: <3)

4. Luku

”Anna! Ihanaa sä tulit! Me ei olla nähty aikoihin, sun on pakko tulla tuonne mun kanssa vaihtamaan kuulumisia!” joku Nooralle vieras, pitkä ja urheilullinen tyttö huudahti ja syöksyi Annan kaulaan. Noora näki miten Anna nauroi ja lähti tytön mukaan vilkaistuaan Nooraa ilmeellä, joka oli yhtä aikaa anteeksipyytävä ja hiukan omahyväinen. Noora jäi seisomaan yksin keskelle puistoa. Hetken tarkkailtuaan hän tajusi, että vieras tyttö ei päästäisi Annaa luotaan pitkään aikaan, ja päätti sitten istuutua maahan hörpätäkseen lohdukkeeksi omenasiideristään.

      Istuttuaan jonkin aikaa hän tunsi mielialansa kohenevan ja päätti mennä juttelemaan toisille ihmisille. Noustuaan ylös Noora horjahti hiukan ja joutui keskittymään kohdistaakseen katseensa. Huh, tämähän nousee nopeasti päähän! Noora ajatteli ja voitonriemuinen hymy levisi hänen kasvoilleen. ”Moi, mitäs te?” Noora asteli yläasteelta tuttujen nuorten luo ja asetti käsivartensa rennosti lähimmän pojan olalle. Poika oli aika pitkä ja Noora tajusi, ettei ollut aikaisemmin edes katsonut tätä kunnolla. Hän ei edes muistanut pojan nimeä. ”Mikäs sun nimi on?” Noora kysyi ja tajusi hämärästi kuulostavansa hölmöltä. Hän päätti kuitenkin hymyillä valloittavasti ja väänsi vartalonsa aivan pojan kylkeen. Poika ei ollut hullumman näköinen, Noora ajatteli, jos tämä onnistuisi, hän olisi huomenna entinen neitsyt. Normaalisti Noora olisi säikähtänyt omia ajatuksiaan, mutta hän oli vakaasti päättänyt kuoriutua pois kiltin tytön roolistaan ja jatkoi räpyttelemällä silmäripsiään pojalle, joka esittäytyi Tomiksi. Muut vaikuttivat lähes selviltä ja vilkuilivat toisiinsa kummastuneina, kun Noora kiehnäsi yhä Tomia vasten. Tomi yritti karistaa Nooraa kyljestään, mutta ei onnistunut. ”Ööh… anteeksi, mutta mä seurustelen tämän Soilen kanssa tässä”, Tomi esitteli vieressään seisovan ruskeasilmäisen tytön, jolla oli sydämenmuotoiset kauniit kasvot. ”Mitä? Etkä seurustele, sä huijaat!” Noora sanoi kiusoittelevalla äänensävyllä ja pukkasi Tomia kylkeen. ”Kyllä se seurustelee! Että mene kauemmaksi!” Soile tiuskaisi ja tyrkkäsi kevyesti Nooraa poispäin itsestään ja Tomista. Muut lähellä seisovat ihmiset seurasivat tilannetta hämmästyneinä, sillä he eivät olleet koskaan nähneet Nooran käyttäytyvän sillä tavalla – kiltin, suloisen ja hiljaisen Nooran, joka oli aina ajallaan kotona ja jolla oli aina läksyt huolellisesti tehtyinä. Monen suu loksahti auki, kun Noora irrottautui Tomista ja hänen kasvoilleen levisi vihainen, kostonhimoinen ilme. Vihreät silmät leimuten hän asteli Soilea päin. ”Mitä sä tulet mulle kärisemään! Älä sä kuule puutu tähän!” kuului läiskäys, kun Nooran kämmen osui Soilen poskea vasten, ja hätääntyneitä kiljaisuja. Noora perääntyi kauhistuneena kädet suun edessä. Soile kyhjötti maassa, hänen silmistään valui mustia ripsivärin värjäämiä kyyneliä. Hän piteli poskeaan. ”Mitä hittoa sä nainen oikein teet?!” Tomi karjui Nooralle ja kyykistyi Soilen viereen. ”Mä… mä tein sen, mikä oli sille oikein!” Noora sanoi uhmakkaasti, mutta hätäännys kuulsi hänen äänestään. ”Sä olet ihan sekopää!” Tomi huusi Nooralle, joka perääntyi jo poispäin kohti puiston reunasta alkavaa metsää. ”Mä vien tän poliisille! Näin helpolla sä et tästä selviä!” Noora kuuli Tomin huutavan vielä peräänsä.

      Noora juoksi metsää kohti niin kovaa kuin korkokengissään vain pääsi. Noora tunsi kuinka kyyneleet virtasivat hänen poskiaan pitkin. Mitä hän oikein oli ajatellut läimäyttäessään Soilea? Voisiko siitä oikeasti saada aikaan poliisiasian, Noora ei tiennyt. Ja eihän tyttö ollut mitään väärää tehnyt. Kyllä Noora itsekin olisi hermostunut, jos joku käpälöisi hänen poikakaveriaan, jota Nooralla ei tosin ollut koskaan ollutkaan. Noora tajusi etäisesti juosseensa syvälle metsään ja käpertyi maahan makaamaan. Sammal hänen allaan oli vähän kosteaa. Hän itki ja tärisi hillittömästi. Nooran vatsassa velloi ja hän oli varma, että oksentaisi kohta. Alkoi olla jo viileää ja hämärää. Maattuaan ikuisuudelta tuntuvan ajan verran Noora nousi istumaan. Hän pyyhki kasvojaan käsiinsä ja tajusi hukanneensa toisen kenkänsä. Sekin vielä, mun lempikorkkarit! Noora ajatteli ja kuuli kurkustaan kirahtavan äänen, joka sekoittui nyyhkäisyyn.

      Hän kompuroi seisomaan. Enää hänen päässään ei pyörinyt, mutta hänen jalkansa tärisivät yhä ja ne olivat täynnä oksien raapaumia, joista osa vuosi vähän verta. Hänen kiharainen nutturakampauksensa oli levinnyt hartioille. Minne hän menisi? Kotiin hän ei voisi mennä, ei tämän näköisenä. Annan kotona ei ollut ketään, eikä hän pääsisi sisään ilman portin ja oven tunnuslukua. Muut hänen ystävistään asuivat niin kaukana kaupungin laidoilla, että olisi turha edes yrittää päästä kenenkään luokse. Lisäksi suurin osa heistä taisi olla juhlimassa koulun päättymistä. Mummo asui lähellä puistoa, mutta hän ei uskonut, että mummo katsoisi sen paremmalla hänen ilmaantumistaan ovensa taa kuin äitinsäkään.

      Noora tajusi juuri ja juuri päässeensä takaisin puiston laitaan. Taivas oli tumma ja tähtisen kirkas. Puistossa ei ollut enää juuri ketään. Muutama hahmo seisoi kumarassa vanhan vaahteran alla ja näytti keräilevän tavaroitaan kasaan. ”Hei, tiedättekö minne ihmiset ovat menneet?” Noora kuiskasi ääni väristen. ”Ne meni sinne Taskiselle. Siellä on kuulemma kämppä tyhjänä. Se on joku porvariasunto, uima-allas ja kaikki. Mekin mennään sinne kun saadaan tavarat kasaan”, toinen pojista sanoi. Hänellä oli leuan tasalle ulottuvat vaalean ruskeat rastat ja haalistuneet vakosamettihousut. ”Ai… Anna Taskisen kotiin?!” Noora kuuli oman tyrmistyksensä puheestaan. ”Joo, se sen tytön etunimi taisi olla. Tule meidän kanssa samaa matkaa, jos olet sinne päin menossa. Samalla voit kertoa, mitä helvettiä sulle on tapahtunut”, sama rastatukka, joka myöhemmin esittäytyi Taneliksi, sanoi ja laski nahkatakkinsa värisevän Nooran hartioille. Noora hymyili vaisusti ja katsoi poikaa silmiin. Kiitos takertui kurkkuun: pojalla oli kullanruskeat silmät ja tuuheat, tummat ripset. Silmät olivat täynnä myötätuntoa ja ymmärrystä.