Toinen pätkä novellista tulisi tässä. Kertokaahan taas mielipiteitä :)!
2.
Luku
”Mitä sä olet mennyt ostamaan!”
äiti huusi Nooran tultua seuraavana päivänä koulusta kotiin. Koulussa oli nyt
todella rentoa, kun oli enää muutama päivä jäljellä. ”Täh? En mä mitään
erikoista ole ostanut! Tietääkseni…”, Nooran ääni hiipui kuulumattomiin, kun hän
näki äitinsä roikottavan kädessään edellisenä päivänä ostamiaan mustia
pitsisukkahousuja ja läpikuultavia tulenpunaisia stringejä. Noora tunsi punan
leviävän kasvoilleen ja samalla närkästystä itseäänkin kohtaan. Miksei hän
saanut sanottua mitä ajatteli?! Kai hän sai ostaa millaisia vaatteita halusi! Olihan
hän jo nuori nainen, ainakin omasta mielestään. Nooran olisi tehnyt mieli
tiuskaista vastaan jotain, mikä saisi äidin ilmeen valahtamaan, mutta hän vain
juoksikin omaan huoneeseensa ja sulki oven huolellisesti perässään.
Noora retkahti makaamaan selälleen sängylleen, joka pursui useita
pulleita tyynyjä. Raidallisia, pilkullisia ja Nooran suosikki, se, missä oli
perhosten siluetteja. Hän tutkaili katon tummentuneita koivupaneeleita ja
ikkunaan ripustettuja vaaleita, läpikuultavia verhoja. Yäk! Noora ajatteli. ”Huomenna
mä pyydän äidiltä rahaa ja käyn ostamassa uudet verhot. Jotkut vähän rockimmat!”
hän mutisi itsekseen. Noora oli aina ollut kiltti lapsi. Tultuaan teini-ikään
Nooran teki aina välillä mieli kiroilla äidilleen päin naamaa, tai sanoa
jotain, minkä tiesi sattuvan häntä syvälle. Mutta silti hän piti kaiken
sisällään ja kuunteli kateellisena, kun kaverit kertoivat, kuinka olivat
tulleet humalassa kotiin ja huutaneet ja sohineet sanoillaan vanhempiaan, mutta
saaneet aamuun mennessä anteeksi. Noorasta tuntui, että hän saisi anteeksi
vasta kun muuttaisi pois kotoa, jos silloinkaan.
Päättäjäiset
saivat koulussa suurta huomiota aina kun joku vain vähänkin vihjaisi asian
suuntaan. Tytöt hehkuttivat asujaan ja miettivät millaisia kampauksia itselleen
laittaisivat. Pojat taas yrittivät saada itselleen mahdollisimman monta juomien
hakijaa. Noora jännitti iltaa. Hän ei ollut koskaan juonut mitään alkoholipitoista, muuta kuin vähän
maistanut äidin siideristä, tai jonkun enonsa synttäreillä. ”Mä en tiedä,
saanko olla pidempään kuin yhteentoista. Äiti ei varmaan kuitenkaan anna. Se ei
ymmärrä, että mä olen jo tarpeeksi vanha huolehtimaan omista
kotiintuloajoistani! Ja jos mä aion juoda jotain, niin en halua olla kauhean tuiterissa
kun meen kotiin… Mähän saisin varmaan koko lukion ajaksi kotiarestia! Toisaalta
jos mä tulisin teille yöksi, mä voisin olla pidempään, kun äiti ei tietäisi
mihin aikaan me mentiin kotiin”, Noora pohti kiihkeästi Annalle, kun he päättäjäispäivän
aamuna istuivat yhdessä bussiin. Anna puri huultaan, huokaisi ja sanoi sitten:
”Miksi sä et sano äidillesi, että haluaisit olla pidempään? Peruskoulun
loppumisen tai melkein kympin keskiarvon kunniaksi tai jotain.” Anna yritti
pitää kyllästyneisyyden äänestään poissa, mutta ei aivan onnistunut.
Noora oikoi paitansa helmaa ja shortsiensa lahkeita. Hän avasi suunsa
vastatakseen, mutta sulki sen, ja päätyi hipelöimään sormuksensa turkoosia
kiveä ja käänsi kasvonsa ikkunaa kohti. Silmien takana kirvelivät kyyneleet.
Miksi muille oli niin helppoa vain mennä ja kysyä jotain asiaa vanhemmiltaan,
mutta hänen tarvitsi kerätä rohkeutta koko iltapäivä? Miksei hän uskaltanut kysyä
äidiltään neuvoa tamponien käytöstä tai udella hänen teiniaikaisista
poikaystävistään? Ja miksei se näyttänyt häiritsevän Nooran äitiä? Annalla oli
läheinen suhde äitiinsä, josta Noora oli kateellinen. He kävivät usein yhdessä
elokuvissa ja kahvilla ja juttelivat lähes kaikesta muodista kirjoihin. Anna kertoi
usein, kuinka oli hieronut illalla äitinsä hartioita ja sen jälkeen he olivat
riidelleet Annan koulumenestyksestä, toisin kuin Noora vain istui jäykästi sohvalla
katsellen televisiota äitinsä kanssa ja hyvällä tuurilla ainoat sanat, jotka he
iltaisin sanoivat toisilleen, olivat ”hyvää yötä”. Välillä Noorasta tuntui,
ettei hänellä mitään äitiä ollutkaan.
Hyvältä kuulostaaaaaa ! Edelleen ootan jatkoa !! ;)
VastaaPoistaKiitos kovasti! :) Sitä seuraapi taas pian...
Poista